keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Missäs sun koti on?

Eräs eläkkeelle jäänyt lähetti kävi kertomassa lähetyskurssillemme kokemuksiaan lähetystyöstä. Hän sanoi, että hänen vahvuutenaan oli nopea sopeutuminen uuteen paikkaan. Hän sai/joutui muuttamaan lähetysuransa aikana lukuisia kertoja kohdemaassansa. Tästä johtuen lähetti oppi nopeasti tekemään paikasta kuin paikasta kodin. Hänellä oli muutama valokuva, postikortti ja muki, jotka loivat kodintunnun.

Olen muuttanut elämän aikana ainakin 12 kertaa. Luulen että tuo luku nousee vuosien vieriessä aika korkeaksi. Olen huomannut, että minullekin pienet asiat tekevät kodin. Tärkeintä on se, että koti on paikka, missä voi levätä, missä on turvallista olla ja mihin voi kaivata.

Joku lähetti on sanonut, että lähetystyöntekijä tuntee olevansa kotona lentokoneessa. Kotimaassa kaipaa aina lähetyskentälle ja lähetyskentällä kaipaa aina kotimaahan. Lentokoneessa voi tuntea hetken olevansa perillä. Tätä en vielä tiedä, mutta voin ensimmäiselle kausilomalle tullessani kertoa lentokonetunnelmista.

Lohduttavaa on se, että yksi päivä me pääsemme kerran kotiin, mistä ei ole kaipuuta mihinkään.
” Herran vapaiksi ostamat palaavat ja saapuvat riemuiten Siioniin. He kantavat päänsä päällä ikuista iloa. Ilo ja riemu astuvat portista, huoli ja huokaus pakenevat kauas.” (Jes.51:11)

Kotikuvia:
Koti on se paikka, missä voi juoda rakkauskahvia <3


Koti on se paikka, missä voi soittaa sulkapallomailakitaraa sukkikset jalassa...

Koti on se paikka, missä opitaan tekemään lumityöt


Ps. Edelleen odottavissa tunnelmissa täällä kotona ollaan. Odottelen siis puoltokirjettä Etiopian valtiolta työlupaa varten. Tämän puollon jälkeen voin ostaa lentoliput. Asiat ovat edenneet, mutta eteneminen on ollut kuoppaista ja mutkikasta. Herra yksin tietää aikataulut ja voimme luottaa siihen, että Hänen suunnitelmansa on täydellinen minulle! Kiitos kaikille teille rukouksista ja tervehdyksistä, jotka kantavat ei-niin-kärsivällistä odottajaa! Olette aarteita!



keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Hiihtoloma


Ennen kuin aloitin lähetyskurssin ehdin olla reilut kolme vuotta työelämässä. Olin tuon ajan Helsingin kaupungilla turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa. Se oli unelmahommaani. En tiedä mitä muuta haluaisin sosiaalialalla tehdä, kuin tuota. Voisin hehkuttaa työpaikkaani, asiakkaita, työtehtäviäni ja –kavereitani loputtomiin. Muistan että kolmen vuoden aikana oli kaksi kertaa, kun tuntui siltä, että jäisin mieluummin kotiin nukkumaan kuin menisi töihin. I <3 VOK 

Turvapaikanhakijoiden elämä on odotusta. Jokaisella on omanlaisensa prosessi, mutta jokaiseen niistä kuuluu tuskallinen odotus. Milloin odotetaan sitä, pääseekö puhutteluun, milloin sitä, saako jäädä Suomeen vai odottaako nurkan takana käännytys. Ihmisten mieli on yhtä kysymysmerkkiä. Monesti sitä itse oli aika pienellä paikalla, kun asiakkaiden mielet täyttyivät odotuksen ahdistuksesta.

En lähde vertaamaan omaa työlupaodotusta entisten asiakkaideni odotukseen. Minulla on elämä edessä, olen lähdössä kohti unelmia ja teen kaiken tämän vapaaehtoisesti. Minulla ei ole traumoja, minua ei ole kidutettu, minulta ei ole viety perhettäni ja läheisiäni. Ei!
Mutta,  kirjoitan tätä aisaa siksi, että olen voinut odotusaikanani hyödyntää omia latteita asiakkaille antamiani neuvoja. Mietimme asiakkaiden kanssa usein sitä, miten tappavan hitaan ajan voisi kuluttaa. Miten ajatukset saisi pois edes hetkeksi hallitsemattomista asioista. Miten joka päivä voisi löytää edes yhden toivonpilkahduksen, mihin tarrautua muuten niin harmaan todellisuuden keskellä.

Rutiinit ovat yksi ajankulun edistäjistä. Se, että joka aamu herään, syön aamupalan ja luen päivän uutiset vie minun aamua jo rutkasti eteenpäin. Nyt olen hurahtanut hiihtoon ja vesijuoksuun. Ne tuovat iloa arkeen. Kun verenmakusuussa rämpii latuja eteenpäin, niin ei sitä muista työlupapapereita tai viisumihakemuksia. Ja kun naapurin K:n kanssa potkii itseään epätoivoisesti uimahallin päästä päähän, niin odotusajan venyminen tuntuu leppoisalta ja epätietoisuus muuttuukin positiiviseksi jännitykseksi.

Lähtölomani loppuu helmikuun viimeinen päivä ja aloitan toimistotyöt lähetysosastolla. Kävin eilen keskustelemassa millaisia työtehtäviä minulle on suunniteltu. On kiva päästä säännöllisiin hommiin ja toivottavasti lähtöasiatkin selkenevät piakkoin. 

En tiedä opinko koskaan päästämään irti, päästämään irti omasta halusta kontrolloida elämää. Sitä opettelen ja nöyrästi joudun ainakin vielä toteamaan, että harjoiteltavaa on.

” Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)



maanantai 16. helmikuuta 2015

Ystävänpäivä on joka päivä

Kirjoitin viimeiseen rukouskirjeeseeni, että lähteminen lähentää. Olen elänyt nyt pari kuukautta siinä uskossa, että lähtö on ihan nurkan takana, muutaman viikon sisällä. Sen tähden olen käynyt kavereiden, sukulaisten ja kummilasten luona. Olen viettänyt erilaisia lähtöjuhlia ja käynyt kahvilla ja lounailla ihmisten kanssa. Olen halannut ja moikannut viimeistä kertaa ennen lähtöä monet ihmiset. Sitten… olen tavannut nämä ihmiset uudestaan, koska eihän se lähtö vielä tullutkaan.

Noh, lähetystyöhän lähtö on monivaiheista ja joskus epävarmaa. Mutta se on saanut minut jälleen kerran tajuamaan kuinka paljon minulla on rakkaita ihmisiä elämässä. Miksi elämässä pitää tapahtua jotain näin suurta, näin ihanan asian tajuamiseen. Jos ja kun sinulla on rakkaita ihmisiä elämässäsi, kutsuhan heidät lettukesteille kotiisi tai vie ystäväporukka pulkkamäkeen laskiaisviikon kunniaksi.

Rakkautta ja lämpöä viikkonne!

Käytiin Etiopialaisessa ravintelissa syömässä injeraa

Afrikan tähti löytyi, no mistäs muualta kuin Addis Abebasta!

Ihana ystäväni teki minulle UPEAN kakun!

Tikkupullanpaistoa Ryttylän kuutamohiihdoissa
Ai niin, jos haluat säännöllisesti rukouskirjeeni niin klikkaa tästä 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Haluan kiittää...

Olenko katsonut liikaa gaalojen kiitospuheita vai onko kiitollisuuteni syynä kirja Tuhat Lahjaa (Ann Voskamp)? En tiedä, mutta mielessäni on pyörinyt kiitollisuus tukijoukoilleni.

Olen huithapeli. Olen perheeni nuorin ja olen pienestä pitäen ottanut siitä kaiken irti. Kun siskoni puisteli mattoja lapsena, narisin kuistilla etten voi tehdä sitä, koska olen heikko ja avuton lapsi. Kun asuin siskoni kanssa opiskeluaikani, hän piti huolen siitä, että pysyin lihoissani. Vieläkin saatan aamulla herätä ja laahustan toppikset päällä siskon luokse aamupalalle oman jääkaappini kiljuessa tyhjyyttä.

Isäni on aina pitänyt huolta käytännön asioista. Viimeksi hän ajoi autoni pesulaan aamuvarhaisella, koska en uskalla tehdä sitä itse. Pissapoika oli myös täytettynä ja auto lämmityksessä, jotta matkat sujuisivat mutkitta.

Äitini tekee ruoan ja silittää mekkoni. Viimeksi kun olin jo ovenraossa menossa kovaa kyytiä Iisalmeen, äiti toi sukkikset taskuuni, koska tiesi, etten niitä ainakaan ole muistanut pakata mukaan.

Kiitos isä, äiti ja sisko. Olette korvaamattomia!


Etiopia, jos joskus olen ryppyisessä leningissä, elänyt pelkällä nuudelilla kuukauden tai autoni tuulilasinpyyhin repsottaa korjausta vaille, kertoo tämä vain suuresta rakkaudesta, jota olen saanut osakseni elämässäni. Pahoittelut jo etukäteen.