Multa on viimeisen vuoden aikana kysytty aika usein, että
pelottaako. Olen saanut vastata hyvinkin helpottuneesti, että ei!
Kysymys on siis liittynyt lähetystyöhön lähtemiseeni ja
monesti siihen, että olen lähdössä yksin. Lähtö on kylläkin herättänyt useita muita tunteita.
Sitä ihan itsekin ihmettelee, miten monta päällekkäistä tunnetta sitä voi
samaan aikaan ihmisessä pulputa.
Päällimmäisenä tunteena minulla on rauha. Rauha siitä, että
Jumala pitää huolen ja ohjaa tätäkin matkaa. Uskon, että tämä rauha on annettu mulle,
koska niin monet ovat muistaneet minua rukouksin. Kiitos niistä!
Aina välillä minuun iskee jännitys. Jännitys on hyvää,
odottavaa jännitystä. Tunne syntyy siitä, kun kysymykset alkavat poukkoilla
päässäni. Millaisen kämpän saan siellä? Opinko kieltä? Entä jos olen
yksinäinen? Mitä syön aamupalaksi? Pärjäänkö ilman nettiä puskassa? Voiko
Jumala käyttää tällaista työssään? Voinko jumpata siellä? Mitä pakata mukaan? Kysymykset
ovat laidasta laitaan, enkä voi koskaan olla varma, mistä saan suurimman
stressin.
Olen kuitenkin onnellinen, että saan lähteä lähetystyöhön
Etiopiaan. Se on ollut mun suuri haave useamman vuoden ajan. Sitä usein
ajattelee, ettei Jumala nyt ainakaan mun haaveita tai unelmia voi toteuttaa.
Jos haluan lähetystyöhön Etiopiaan, niin varmasti löydän itseni Japanista. Näin
sitä ihmismieli toimii. En voi sanoin kuvailla sitä iloa, kun sain tietää, että
mulle aletaan suunnitella lähtöä Etiopiaan.
Pitää myöntää, etten vieläkään anna itselleni täyttä lupaa
iloita tästä lähdöstä. Koko ajanhan tässä ollaan kysymysmerkin päällä. Tuleeko
työlupa vai ei? Iloitsen täysin rinnoin
sitten jos/kun kone laskeutuu Addis Abeban kentälle ja saan vetää keuhkot
täyteen Afrikan lämpöä ja vähän mädän makkaran hajuista ilmaa!
Totta kai minulla on myös haikea mieli. Tietysti minulla
tulee ikävä! Ikävä perhettä, ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Minulla on jo
kova ikävä entistä työpaikkaani ja niitä ihmisiä siellä! Pienenä oltiin siskon
kanssa leirillä ja meille iski niin kova koti-ikävä, että äidin piti hakea
meidät pois. Silloin äiti sanoi, että ikävä on hyvä asia. Silloin tietää, että
elämässä on tosi rakkaita ihmisiä! Äiti on aina oikeassa, joten mun ei tarvitse
pelätä edes ikävää. Se on vain osoitus siitä rakkauden täyteisestä elämästä,
jota saan elää!
Tässä muutama ajatus ja tunne, jonka tänään tavoitin.
Moi Kerttu, onpa kiva lukea kuulumisiasi täältä! Täällä Kosovossa oon pystynyt jumppaamaan kuntosalilla ja aamupalaksi saa melkein samoja juttuja kuin Suomesta. Kieli ei oo helppo ja ikävä välillä on - mutta osuvasti kirjoitit että se kertoo rikkaasta elämästä :)
VastaaPoistaKuntosali kuulostaa hyvältä. Oon itse miettinyt, mitä hiekkasäkkejä sitten siellä Etiopiassa heittelen... Mutta ihanaa joulun aikaa sinulle sinne Kosovoon!
VastaaPoista