torstai 11. joulukuuta 2014

Pelottaako?

Multa on viimeisen vuoden aikana kysytty aika usein, että pelottaako. Olen saanut vastata hyvinkin helpottuneesti, että ei!

Kysymys on siis liittynyt lähetystyöhön lähtemiseeni ja monesti siihen, että olen lähdössä yksin.  Lähtö on kylläkin herättänyt useita muita tunteita. Sitä ihan itsekin ihmettelee, miten monta päällekkäistä tunnetta sitä voi samaan aikaan ihmisessä pulputa.
Päällimmäisenä tunteena minulla on rauha. Rauha siitä, että Jumala pitää huolen ja ohjaa tätäkin matkaa. Uskon, että tämä rauha on annettu mulle, koska niin monet ovat muistaneet minua rukouksin. Kiitos niistä!

Aina välillä minuun iskee jännitys. Jännitys on hyvää, odottavaa jännitystä. Tunne syntyy siitä, kun kysymykset alkavat poukkoilla päässäni. Millaisen kämpän saan siellä? Opinko kieltä? Entä jos olen yksinäinen? Mitä syön aamupalaksi? Pärjäänkö ilman nettiä puskassa? Voiko Jumala käyttää tällaista työssään? Voinko jumpata siellä? Mitä pakata mukaan? Kysymykset ovat laidasta laitaan, enkä voi koskaan olla varma, mistä saan suurimman stressin.

Olen kuitenkin onnellinen, että saan lähteä lähetystyöhön Etiopiaan. Se on ollut mun suuri haave useamman vuoden ajan. Sitä usein ajattelee, ettei Jumala nyt ainakaan mun haaveita tai unelmia voi toteuttaa. Jos haluan lähetystyöhön Etiopiaan, niin varmasti löydän itseni Japanista. Näin sitä ihmismieli toimii. En voi sanoin kuvailla sitä iloa, kun sain tietää, että mulle aletaan suunnitella lähtöä Etiopiaan.
Pitää myöntää, etten vieläkään anna itselleni täyttä lupaa iloita tästä lähdöstä. Koko ajanhan tässä ollaan kysymysmerkin päällä. Tuleeko työlupa vai ei?  Iloitsen täysin rinnoin sitten jos/kun kone laskeutuu Addis Abeban kentälle ja saan vetää keuhkot täyteen Afrikan lämpöä ja vähän mädän makkaran hajuista ilmaa!

Totta kai minulla on myös haikea mieli. Tietysti minulla tulee ikävä! Ikävä perhettä, ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Minulla on jo kova ikävä entistä työpaikkaani ja niitä ihmisiä siellä! Pienenä oltiin siskon kanssa leirillä ja meille iski niin kova koti-ikävä, että äidin piti hakea meidät pois. Silloin äiti sanoi, että ikävä on hyvä asia. Silloin tietää, että elämässä on tosi rakkaita ihmisiä! Äiti on aina oikeassa, joten mun ei tarvitse pelätä edes ikävää. Se on vain osoitus siitä rakkauden täyteisestä elämästä, jota saan elää!

Tässä muutama ajatus ja tunne, jonka tänään tavoitin.  


 Lähetystyöntekijän valtuuskirja hyppysissä...


2 kommenttia:

  1. Moi Kerttu, onpa kiva lukea kuulumisiasi täältä! Täällä Kosovossa oon pystynyt jumppaamaan kuntosalilla ja aamupalaksi saa melkein samoja juttuja kuin Suomesta. Kieli ei oo helppo ja ikävä välillä on - mutta osuvasti kirjoitit että se kertoo rikkaasta elämästä :)

    VastaaPoista
  2. Kuntosali kuulostaa hyvältä. Oon itse miettinyt, mitä hiekkasäkkejä sitten siellä Etiopiassa heittelen... Mutta ihanaa joulun aikaa sinulle sinne Kosovoon!

    VastaaPoista