keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Hiihtoloma


Ennen kuin aloitin lähetyskurssin ehdin olla reilut kolme vuotta työelämässä. Olin tuon ajan Helsingin kaupungilla turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa. Se oli unelmahommaani. En tiedä mitä muuta haluaisin sosiaalialalla tehdä, kuin tuota. Voisin hehkuttaa työpaikkaani, asiakkaita, työtehtäviäni ja –kavereitani loputtomiin. Muistan että kolmen vuoden aikana oli kaksi kertaa, kun tuntui siltä, että jäisin mieluummin kotiin nukkumaan kuin menisi töihin. I <3 VOK 

Turvapaikanhakijoiden elämä on odotusta. Jokaisella on omanlaisensa prosessi, mutta jokaiseen niistä kuuluu tuskallinen odotus. Milloin odotetaan sitä, pääseekö puhutteluun, milloin sitä, saako jäädä Suomeen vai odottaako nurkan takana käännytys. Ihmisten mieli on yhtä kysymysmerkkiä. Monesti sitä itse oli aika pienellä paikalla, kun asiakkaiden mielet täyttyivät odotuksen ahdistuksesta.

En lähde vertaamaan omaa työlupaodotusta entisten asiakkaideni odotukseen. Minulla on elämä edessä, olen lähdössä kohti unelmia ja teen kaiken tämän vapaaehtoisesti. Minulla ei ole traumoja, minua ei ole kidutettu, minulta ei ole viety perhettäni ja läheisiäni. Ei!
Mutta,  kirjoitan tätä aisaa siksi, että olen voinut odotusaikanani hyödyntää omia latteita asiakkaille antamiani neuvoja. Mietimme asiakkaiden kanssa usein sitä, miten tappavan hitaan ajan voisi kuluttaa. Miten ajatukset saisi pois edes hetkeksi hallitsemattomista asioista. Miten joka päivä voisi löytää edes yhden toivonpilkahduksen, mihin tarrautua muuten niin harmaan todellisuuden keskellä.

Rutiinit ovat yksi ajankulun edistäjistä. Se, että joka aamu herään, syön aamupalan ja luen päivän uutiset vie minun aamua jo rutkasti eteenpäin. Nyt olen hurahtanut hiihtoon ja vesijuoksuun. Ne tuovat iloa arkeen. Kun verenmakusuussa rämpii latuja eteenpäin, niin ei sitä muista työlupapapereita tai viisumihakemuksia. Ja kun naapurin K:n kanssa potkii itseään epätoivoisesti uimahallin päästä päähän, niin odotusajan venyminen tuntuu leppoisalta ja epätietoisuus muuttuukin positiiviseksi jännitykseksi.

Lähtölomani loppuu helmikuun viimeinen päivä ja aloitan toimistotyöt lähetysosastolla. Kävin eilen keskustelemassa millaisia työtehtäviä minulle on suunniteltu. On kiva päästä säännöllisiin hommiin ja toivottavasti lähtöasiatkin selkenevät piakkoin. 

En tiedä opinko koskaan päästämään irti, päästämään irti omasta halusta kontrolloida elämää. Sitä opettelen ja nöyrästi joudun ainakin vielä toteamaan, että harjoiteltavaa on.

” Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)



3 kommenttia:

  1. :) Aamen. Erityisesti loppusanasi puhuttelevat täällä Jkylässä. Myös tuo hiihtoharrastus, johon täällä on kaikki (paitsi allekirjoittanut) hurahtanut! On se kummaa mikä siinä verenmakuisessa touhussa kiehtoo..

    VastaaPoista
  2. Voimia odotteluun! Se ei oo herkkua. Tsemppiä! T, Mari Japanista :)

    VastaaPoista